C1-C2 harjoittelu

Ensimmäinen viikko ortopedisella leikkausosastolla on nyt takana. Viikon aikana, oon nähny aikapaljon. Oon muutaman päivän ollu ihan osastolla töissä, johon on kuulunut kivun lievitystä, haavalappuujen vaihtamista, lääkäreiden kanssa keskustelua ja fysioterapeuttien kanssa yhteistyötä. Oon päässy yhteen kotiutus palaveriinkin mukaan. Mukavaa siis on ollut, mutten vielä oo nähny suurta eroa edelliseen osastoon. Nää saanookin, että tässä miun osastolla C1-C2 on suurimmaksi osaksi ikäihmisiä, ja C2-C3 on nuorempia. Siksi tällä osastolla on yksi lääkäreistä aina geriatri joka tekee omia taikoja siellä.

Keskiviikkona menin tutustumaan geriatriseen ambulatorioon. Sinne potilas tulee kun hän on parantunut, yleisin syy on lonkan ja käsien murtumiset. Täällä sitten tehdään erilaisia testejä, kuten MMSE, näkötesti, testataan masennuksen varalta, mitataan ortostaattinen verenpaine ja jalkapohjien tunto. Otetaan myös lukuisia verikokeita. Näillä pyritään selvittämään onko murtuman aiheuttama syy, yleisin kaatuminen, yksittäistapaus vai johtuuko se huonosta tasapainosta tai näöstä.

Torstaina oli tähän saakka paras päivä täällä, koska olin kokonaisen päivän leikkaussalissa. Aluksi jännitti, ja jopa hieman pelotti tuleeko minulle huono olo. Kun astelin saliin, minua ei pelottanut ollenkaan, muutamalla askeleella kaikki pelon tunteet katosi. Minut esiteltiin leikkausryhmälle ja kirurgi kertoi mikä leikkaus on kyseessä. Päivän ensimmäinen leikkaus oli olkapään leikkaus, sinne asennettiin metallilevy, murtuman takia. Kirurgi sanoi minulle leikkauksen aikana, että jos minä en pyörry niin saan toisessa leikkauksessa jotain erikoista. Jäin innolla odottamaan mitä tuleman pitää.

Ennen toista leikkausta minut opetettiin kipsaamaan, koska sain auttaa leikkauksen jälkeisessä kipsauksessa. Se oli mielenkiintoista, ja itseasiassa harvinaisen helppoa. Toinen leikkaus oli poikkeuksellinen, leikkauksessa oli kaksi leikkaus tiimiä. Koska potilas oli murtanut pahasti molemmat ranteet, ja ne korjattiin samaan aikaan. Sain tehdä leikkaus sängyn, avustaa lääkäreitä pukeutumaan ja availla steriileitä pakkauksia. Siitä muuten meidän koulu sai kiitosta, että meidät opetetaan pukeutumaan steriiliksi sekä avustamaan siinä. Näin ollen sain tehdä niitä päivän aikana. Sama kirurgi kertoi kaiken minulle englanniksi mitä hän tekee, joten ymmärsin edes hieman mitä leikkaussalissa puhuttiin. Yhdessä vaiheessa minut ohjattiin pukeutumaan steriiliksi ja sain koskea luuta, jänteitä, lihaksia ja rasvakudosta, tää tyttö oli ihan onnesta soikeana ja en voinut lopettaa hymyilemistä. Leikkauksen päätteeksi kipsasimme kädet ja potilas lähti heräämöön.

Kolmantena leikkauksena oli jalkaleikkaus, joka oli jo kertaalleen leikattu, mutta jouduttiin avaamaan uudestaan, sillä siellä oli vuoto jota ei ensimmäisessä leikkauksessa havaittu. Päivä oli onnistunut ja lähdin hymyillen töistä kotia. Soitin samantien äidille ja kerroin että nyt tiedän mitä haluan tehdä isona. Nimittäin nyt se varmistu, että haluan työskennellä leikkaussalissa, oli se sen verran mielenkiintoista, ja kerta ei huono olokaan tullut niin se on plussaa. Minua nimittäin peloteltiin, että jos tulee huono olo minun täytyy kertoa siitä, sillä yksi opiskelija oli pyörtynyt ja murtanut siinä käden niin pahasti, että hänet oli siirretty leikkausjonoon. Onneksi minulle ei käynyt niin.

Täällä alkaa ilmat viilentyä, muttei siltikään ole samanlainen syksy kuin Suomessa. Nimittäin suurimmaksi osaksi puut ovat vielä vihreitä, vaikka lehdet kovasti yrittävät vaihtaa väriä ja tippua maahan. Vettäkään ei ole paljon satanut, ehkä kerran viikossa jos sitäkään, mutta tuuli osaa välillä olla aika kylmä. Usein näen junassa tai kaupungilla ihmisillä toppatakin päällä, mietin vain että jos he tulisivat Suomeen, he varmaan paleltuisivat kuoliaiksi :D